En muista olenkohan pistänyt tämän tänne jo, piirsin tän sarjakuvan toissamarraskuun tienoilla kun en taaskaan ollut raskaana vaikka luulin. Laitoin sen nyt kun en löytänyt muutakaan kuvaa. Koitin löytää jotain piristämään blogia, mutta tää ei kyllä piristä ketään. :D
Mutta kuuluu hyvää. Imetys on jäänyt. Se on helpottanut meidän kaikkien elämää. Minun niin, ettei ole tarvinnut enää itkeskellä ja surra, ehkä ainoastaan haikeilla vähän. Ei ole tarvinnut miettiä saako lapsi tarpeeksi ravintoa, eikä koittaa epätoivoisesti keksiä kaikkia keinoja sen tuottamiseen.
Miehen elämää niin, että ei ole tarvinnut kestää minun pyrähdyksiä ja ymmärtää imetysstressiä.
Elsin elämää niin, ettei ole tarvinnut olla nälkäinen. Tyttö on kuin eri puusta veistetty, ei itkeskele enää jatkuvasti vaan nauraa ja leikkii ja puuhailee. Painoa on tullut varmaan aika paljon, makkaroita on kaulassa ja ranteessakin ja nilkassa, siis ymmärrättekö, semmoinen pieni poimu niinkuin vauvoilla kuuluu olla. Silmien aluset ei ole enää tummat, eikä silmäluomet läpikuultavat. En tajua miten en huomannut lapsen olevan niin laiha!
Ollaan alettu antaa maissivelliä nyt iltaisin, tosin se on puolivelliä vasta ja puoliksi siis maitoa. Se on maistunut ihan hyvin, vähän kyllä aina kummastuttaa alkuun että mitäs tämä nyt on, outo koostumus.
Nyt on siis maanantai, ja tuo alku tuli kirjoitettua muistaakseni viikonloppuna.
Näin viimeyönä unta, jossa olin yliopistolla. Luistelin pitkällä käytävällä villasukilla niinkuin lapsena. Kaverini kävelivät takana jossain. Viereen tuli mies, joka myös luisteli villasukilla. Mies hymyili minulle, ja ymmärsin olevani miehestä jotenkin siisti tyyppi, koska luistelen villasukilla niinkuin hänkin. Olin imarreltu, mutta mietin etten saa nyt kyllä flirttailla kun minulla on mies ja lapsi. Luistelin pöydän ääreen. Hetken päästä mies tuli siihen juttelemaan niitä näitä. juttelin jotain takaisin, pidin vauvanhoitolaukkua. Mies näki vihkisormukset, ja samalla laukusta alkoi tipahdella vauvan tumppuja ja vaippoja ja sukkia, keräilin niitä vähän nolostuneena.
Jännä uni, kai se on sitä pohtimista omasta äitiroolista. Olen äiti ja vaimo, ja niitä olenkin tosi mielelläni. Mutta joskus toki olen mielellään sitten vain minä. Ehkä niitä hetkiä vielä tulee, nyt juuri on vähänlaisesti. Eikä haittaa.
Alan tehdä taas niitä viimeisiä kouluasioita. Yksi iso tentti tulossa maaliskuussa, hirvittää vähän. Tuntuu etten osaa ajatella yhtään järkevää asiaa, miten osaan lukea tai kirjoittaa niitä. Ehkä se menee helpommin kuin luulen.
Pitäisi piirtää kuvia tästäkin ajasta, tuli mieleen tuosta alkukuvasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti