Avautumista.

Luin tuolta netistä jostain tytöstä (20v), joka synnytti lapsensa kotona, ja se lapsi kuoli. Luin sen tytön kommentteja asiaan. En tiedä olenko kamala, mutta jotenkin vain harmittaa koko asia. En tietenkään tunne koko tyyppiä yhtään, enkä voi väittää tietäväni miltä hänestä tuntuu, mutta teksteistä paistaa jotenkin minun silmiini joku välinpitämättömyys. Tuntuu niin väärältä, siellä se miettii uutta vauvaa ja on niin nuori ja ollut juuri raskaana ja kaikkea, ja se on kohta taas raskaana ja minä en koskaan.

Nää on niin typeriä ajatuksia, etten melkein kehtaa edes niitä kirjoittaa, mutta kirjoitan silti. Kauhean nuoret tytöt tekee vauvoja leikkiäkseen kotia, eikä me saada niitä lapsia millään. Voi kunpa olisin päässyt jo siihen kartoitukseen, niin tuntuisi edes joku etenevän.

Juttelin sen ihanan ystäväni kanssa heidän vauvapuuhistaan. Hän on syönyt pillereitä monta vuotta, ja nyt sitten ne lopetti. Puhuttiin, miten raskaaksi tuleminen on monesti sen jälkeen helppoa. Olin iloinen hänen puolestaan, mutta hankalaa se oli.

Voi että on vaikeaa kestää muiden vauvat ja raskaudet ja niiden helppous. Luulen, etten koskaan saa omaa lasta. Ja katsoin dokumentin, jossa perhe haki toista adoptiolastaan intiasta. Heidän elämänsä näytti mukavalta, tavalliselta. Mietin kuitenkin sisareni perhettä, jossa on kahden miehen lapsia. Mietin miten jotenkin sen uuden isän ainut kokonaan oma lapsi on niin tärkeä. Helmi. Nuorin, kuopus. Lemmikki. Kuinka tärkeää on biologinen suhde, vaikka olin aiemmin ajatellut pitkän yhteisen historian tuovan samaa kaikua.

Oi voi, pelkään niin kovin etten koskaan saa tuntea mahassani potkuja.