Elämän suuntaa ja sadepäiviä

 Kuraleikit ja kumpparit pelastavat sadepäivän.

 Meillä on viimeaikoina kovasti mietitty mihin elämä oikeastaan tästä etenee. Yhtäkkiä onkin niin kovin aikuinen, eikä äkkikäännökset ole kovin mahdollisia - tai ainakin vaatisivat kovin suurta rohkeutta. Nuorempana en viettänyt ehkä riittävän pitkää aikaa ihan vain tulevaisuuden ammattia miettien, ja jotenkin vain ajauduin opiskelemaan. En sano tätä ajatellen ettei alani sopisi minulle, mutta olisiko minusta ollut muuhunkin, olisinko kuitenkin halunnut jotain muuta? 

Mies miettii myös kovasti mitä elämältä haluaa. Hänen elämänsä suuntaa enemmän pohditaan. Minä olen nyt saanut tällä kertaa opintoni päätökseen, nyt on hänen vuoronsa miettiä mitä tekee. 

 Lapset kasvavat kovin nopeaan. Jos nyt lähtisi vaihtamaan alaa ja opiskelemaan jotain uutta, olisi Elsi jo koulussa valmistumisen aikaan. Se tuntuu hurjalta. Vastahan sitä itse pääsi opiskelemaan, ja nyt on jo elämä niin perin toisenlainen.

Ehkä meillä on jotain kolmenkympin kriisiä leijumassa ympärillä.

Elsi on muuten oppinut viikossa päiväkuivaksi ja Emil kävelemään tukia vasten.

Asioita, joista tahtoisin kirjoittaa pitkään (mutten ehdi)

Uhma, ja sen tuomat haasteet äitiydelle. Mistä asioista kannattaa pitää kiinni oli-mikä-oli, vai onko sellaisia olemassakaan? Lapsi kasvaa ja itsenäistyy, ajattelee omia ajatuksiaan, on oma itsensä.  Nyt pitäisi pohtia itselle tärkeitä kasvatusseikkoja, arvoja ja periaatteita. Minkälaisen lapsen haluaisin kasvattaa ja mitkä asiat olisivat tärkeitä nyt ja tulevaisuudessa.. Siinäpä onkin miettimistä. Ei mitään kevyitä kysymyksiä.

Vaipat. Kestovaipat, kertakäyttövaipat, vaipattomuus, potalle oppiminen. Koen maailmantuskaa käyttämistäni vaipoista oli sitten kyseessä mitkä hyvänsä vaipat. Aina keksin syyn olla vähän huonolla omalla tunnolla. Nyt isompi lapsi harjoittelee olemaan ilman, toivokaamme parasta.

Huolet, jotka kumpuavat lapsista. Miten sitä voikin nähdä lapsessa kaikki hienot mahdollisuudet vaikka mihin, samaan aikaan miettiä kaikenlaisia uhkakuvia. En itke öitäni, mutta olen viimeaikoina miettinyt kovasti sitä miten joka paikassa varjoissa vilisee möököjä (niinkuin Elsi sanoo).

Taidan olla semmoinen pohtija. Mietin  etukäteen elämän mahdollisia mutkia. En siksi, että pelkäisin tai olettaisin käyvin niin tai näin. Jotenkin kai silti valmistaudun henkisesti erilaisiin elämäntilanteisiin. Kaikkea en pysty ajattelemaan, mutta monia tilanteita kyllä. Joidenkin ystävieni mielestä olen pessimisti, joidenkin mielestä enemmän jonkinlainen romanttishaahuileva tuumailija. Mene ja tiedä mikä sitten.

Ainakin väsynyt, sana ei luista laisinkaan. Olen tänään puhunut kaiken väärillä sanoilla.

Korvatulppia, olisiko kenelläkään?

Eka kynsilakka

 Voihan itkupotkuraivari. Nykyään on päivittäin tilanteita, joissa raivon määrä kohoaa kattoon. Huutoa piisaa, sekä kyyneleitä, maahan heittäytymisiä, selän kaarelle vääntämisiä ja vinkumista. Sen seurauksena pienempikin huutaa ja omakin pinna kiristyy.  Syytä ei juurikaan tarvitse olla, tai se voi olla hyvin pieni. Eli ihan normaalia parivuotiaan elämää.

 En ole vielä ollut missään ilman Emiliä. Kerran saunassa, ehkä joskus kaupassa. En ole vain kokenut niin tarvetta, enkä sinänsä ole kyllä kovin hyvin päässytkään, Emil kun ei osaa juoda pullosta. Nyt alkaa olla jo mahdollista mennä jopa ainakin pariksi tunniksi pois, ja lauantaina on ensimmäinen irtoamisen hetki. Hyvän ystäväni häät ovat tuolloin, ja itsellä uusi mekko ja kaapista syvältä kaivetut korkokengät.  

Suoraan sanottunä jännittää! Mitenhän nuo pärjäävät isänsä kanssa, muistaakohan isä huolehtia myös sokereistaan, nukahtaakohan Emil ilman minua, entä kun Elsi saattaa haluta nukkumaan ihan samaan aikaan Emilin kanssa? Olen itse aika monta kertaa laittanut lapset nukkumaan omin voimin, mutta mies ei edes ole ollut yksin lasten kanssa varmaan tuntia pidempää aikaa. 

Kyllä nuo tietenkin pärjäävät, mutta toivottavasti paremmin kuin pelkään.

Sadepäivä on sotkupäivä.

Tänään sataa ja pienempi lapsista on flunssassa, joten jäimme sisään. Se on perin tylsää. Ehkä iltapäivällä painelemme lätäköihin, mutta nyt aamulla ainakin olemme sisällä - sotkemassa.

Pienten lasten vanhemmat tietävät mitä sisäpäivät tarkoittavat: ihan toisenlaista kaaoksenhallintaa ja sotkunsietokykyä. Joutuu käyttämään kekseliäisyyttä pitääkseen kaikki hyvällä mielellä. Meillä tänään on kello 9:30 mennessä tehty näin:

Rakennettu maja päiväpeitoista ruokapöydän alle.

Levitetty kaikki talon lelut lattialle.

 Piirretty toistemme ääriviivoja.

Oltu pyjamissa hiukset sotkuisina.

En raaski millään vielä lakata.

 Vauva mukana kävelyllä.

En millään raaski lakata. Annan siis asialle lisäaikaa ja mietin vielä. Kirjoittelen, mietin, lopetan jos lopetan. Koitan keskittyä enemmän itseen ja vähemmän lapsiin.

 Jätskikiskan kiikku.

Rajojen asettaminen on todella vaikeaa. Olen viimeaikoina pohtinut useasti mitkä asiat loppujen lopuksi ovat ehdottoman "ei". Onkohan sellaisia? En hyväksy toisen satuttamista, mutta jos alle 2v lapsi lyö pienempäänsä, onko oikein suuttua? Pitääkö olla todella tiukkana, vai ainoastaan kieltää? Mikä on liian vähän, mikä on riittävää, mikä on liikaa?

Periaatteessa en tykkää lasten kitisemisestä. "Mä haluuuuu-u-u-u-u-un!" Muiden lapsille on helppo sanoa "halua vain." Omista miettii pitäisikö sen nyt saada, miksiköhän se nyt sitä niin haluaa, johtuukohan tämä nyt siitä tai siitä, onkohan se väsynyt, korva ehkä kipeä, ikävä isää? 

 Onneksi omat lapset käyttäytyvät aina kuin enkelit. Kuten viimeksi puistoruokailussa, itkupotkuraivarit kuuluivat varmasti naapuripitäjään.

Käytiin hevosajelulla. Kaikki uskalsivat kyytiin, eniten pelotti varmaan minua.

Salaisena jatkumisesta

Olen pitänyt kirjoittamisesta tänne niin kovasti, että pohdin jatkaisinko salasanan takana. Muistoiksi lapsille kokoan kyllä käsin tekstejä, mutta tämä on tuntunut luontevalta tavalta kasata asioita yhteen. En halua enää kokonaan julkisesti kirjoittaa, mutta salasanan takana oleminen ei olisi mahdotonta. Siinä taas ei ole järkeä jos sitä ei kukaan lue, sillä itselleni voin kirjoittaa muuallakin. Nyt siis kysyn olisiko kiinnostuneita lukijoita lainkaan olemassa?