En vain piisaa kaikkeen. Elsi-raukka sai olla niin vähän aikaa vauva, joutuu kävelemään itse ja osaamaan asioita itse, eikä mahdu aina syliin vaikka haluaisi. Ja Emil taas ei paremmasta tiedäkään. Tänään tajusin, ettei Emil ota juuri lainkaan vastaan jaloillaan "seistessä". Okei, onhan hän vasta sen kolme kuukautta, mutta tunsin syyllisyyden piston: onkohan se liikaa siinä sitterissä?
Näen miestä lähinnä iltaisin pienen hetken ennenkuin menen itse nukkumaan väsyneenä. Jutellaan päälimmäiset tuntemukset puolella sanalla ja sivutaan päivän tapahtumia. Siinäpä se monesti on. Kotikin on mitä on, en saa kunnolla siivottuakaan kun aina joku itkee tai tarvitsee muualle.
Enkä tahtoisi itseänikään tyystin unohtaa.
Ymmärrän täysin mitä tarkoitat. Minä koen myös tosi usein, ellen jatkuvasti, syyllisyyttä riittämättömyydestä. Tämä on jatkunut kuopuksen syntymästä asti, ja nyt lapset jo 4,5v ja 2v. Nyt on kyllä selvästi helpottanutkin kun kuopus ei ole enää vauva ja ymmärtää puhetta. Syyllisyys kai kuuluu äitien elämään ja toiset on varmaan luonteeltaan helpommin syyllistyviä. Itse ainakin olen. Haluaisin antaa itseni kummallekin lapselle 100 prosenttisesti, mutta todellisuus on kaukana siitä, kun oma aika ja jaksaminen eivät vain siihen riitä. Ja parisuhteelle jää liian vähän aikaa. Mutta nyt onneksi lapset pärjäävät jo esim. isovanhempienkin kanssa, joten omaa ja yhteistä aikaa on helpompi järjestää. Kunhan vain saisi aikaiseksi.
VastaaPoistaJoten teidänkin ja sun tilanne tulee kyllä ajan myötä helpottamaan!
Maarit