Terveisiä toiseen kertaan.

Elsi nukkuu nyt parvekkeella päiväuniaan. Viime yö oli tosi katkonainen, johtui ehkä toissapäivänä juodusta korvikkeesta. Kävin silloin ekaa kertaa juoksulenkillä sitten alkuraskauden (4km, hurjaa.. toivottavasti kunto kasvaa pian!) ja sillä aikaa tyttö oli saanut jonkun hepulin ja mies oli syöttänyt sille pullollisen korviketta. Meiän pullo tosin vetää vaan desin, mutta silti. En tiedä onko nyt haitannut se vai disflatylin hetkellinen katkos (se loppui ja eilen saatiin vasta uutta, meni kaksi päivää ilman), mutta yön lapsi nukkui käytännössä ainoastaan pää minun tyynyllä. Aina omaan sänkyyn siirrettäessä meni vain pieni hetki ja hän heräsi, ja oli pakko nostaa takaisin viereen. Kuuden aikaan noustiin Elsin kanssa sit kokonaan, tai minä nousin nukuttamaan häntä keinutuoliin ja jätin miehen nukkumaan.

Eipä meidän elämässä oikein mitään uutta ole. Elsi kasvaa ja oppii kaikkea, juttelemista ja hymyilemistä ja muuta. Katselee silmät kierossa omaa nyrkkiään välillä, muttei ole vielä tajunnut osaavansa liikuttaa sitä. Välillä itkee, välillä ei. Semmoista normaalia. Kaikista tottunein Elsi on tietenkin minuun, ja se taitaa vähän harmittaa miestä.. hän kun on joutunut viimeaikoina olemaan aika paljon poissa. Se onneksi nyt helpottaa.  

Ensi perjantaina on se pelätty päivä, kun olen koko päivän poissa ja Elsi on miehen kanssa. Minua hirvittää etukäteen se kovasti, tytön itkut ja miehen vähäinen hoitovastuu ja omat maitorinnat ja ikävä kotiin ja lapsen kipeä maha ja entä jos se vaan kaipaa minua? Varmaan kaikki silti menee paremmin kuin pelkään, ja ainakaan lapsi ei yhteen kenties itkuiseen päivään kuole, itkeehän se minunkin hoidossa aina joinain päivinä paljon. Jotenkin vaan kun ei sitten voi olla itse lohduttamassa ja hoivaamassa.. Rankinta tää ehkä onkin just minulle, ei niinkään lapselle tai miehelle.

Yhden lyhyen pätkän olin jo poissa, silloin sisko hoiti Elsiä. Kävin kampaajalla. Onneksi sain lähdettyä niin että tyttö nukkui, enkä sitten voinut soittaa kampaajalta kesken että miten menee. En siis kyennyt, kun mietin että jos siellä sitten itketään niin lähden varmaan värit päässä takaisin kotiin, oli mikä oli. Tai sitten itkeä tihuutan siellä kampaamon tuolissa. Laitoin tekstiviestin siskolle kun olin kotimatkalla, enkä siinäkään uskaltanut kysyä miten menee, mutta onneksi meni hyvin silti. Kun jäin ratikasta pois kotipysäkillä, piti juosta loppumatka. Mies kysyi, että pompinko juostessani ja kurkin niin ikkunasta. :D En sentään, muttei sekään kait kaukana ollut.