En raaski millään vielä lakata.

 Vauva mukana kävelyllä.

En millään raaski lakata. Annan siis asialle lisäaikaa ja mietin vielä. Kirjoittelen, mietin, lopetan jos lopetan. Koitan keskittyä enemmän itseen ja vähemmän lapsiin.

 Jätskikiskan kiikku.

Rajojen asettaminen on todella vaikeaa. Olen viimeaikoina pohtinut useasti mitkä asiat loppujen lopuksi ovat ehdottoman "ei". Onkohan sellaisia? En hyväksy toisen satuttamista, mutta jos alle 2v lapsi lyö pienempäänsä, onko oikein suuttua? Pitääkö olla todella tiukkana, vai ainoastaan kieltää? Mikä on liian vähän, mikä on riittävää, mikä on liikaa?

Periaatteessa en tykkää lasten kitisemisestä. "Mä haluuuuu-u-u-u-u-un!" Muiden lapsille on helppo sanoa "halua vain." Omista miettii pitäisikö sen nyt saada, miksiköhän se nyt sitä niin haluaa, johtuukohan tämä nyt siitä tai siitä, onkohan se väsynyt, korva ehkä kipeä, ikävä isää? 

 Onneksi omat lapset käyttäytyvät aina kuin enkelit. Kuten viimeksi puistoruokailussa, itkupotkuraivarit kuuluivat varmasti naapuripitäjään.

Käytiin hevosajelulla. Kaikki uskalsivat kyytiin, eniten pelotti varmaan minua.