Haikeutta ja mietiskelyä

Luin taas kerran pitkästä aikaa vanhoja tekstejäni. Ajalta ennen lapsia. En oikein nyt enää muuten saakaan kiinni siitä polttavasta kaipuusta, joka minulla silloin oli. En muista miltä se tuntui, jos en lue niitä vanhoja tekstejä. Lukiessa tempaudun takaisin siihen aikaan, ja tekee mieli halata itseä entiseen. Että hei älä huoli, elämä kantaa.

Tekisi mieleni vähän kolmatta lasta. Mutta ei ihan vielä, joskus maailmassa. Toivottavasti se vielä joskus onnistuu, mutta en aio alkaa samaan tapaan surra jos niin ei käy.

Istun nyt pitkästä aikaa yksin täällä olohuoneessa. En kuukausiin – tai ehkä vuosiin – ole valvonut pidempään kuin mies. Nyt juutuin tänne sohvan pehmeään tyynykasaan muistelemaan menneitä ja miettimään elämää.

Olen saanut näinä vuosina paljon. Mennyt naimisiin, saanut kaksi aivan omanlaistaan lasta. Olen saanut pitää vanhat ystäväni ja tutustunut uusiin. Vuosiin kuului asunnon myyntiä ja muuttoa, synnytyksiä, armotonta väsymystä, imetyskriisejä, pieniä onnenhetkiä, valtavia ilon tunteita, hiljaista rauhaa. Kiitos vanhoille ystäville, jotka jaksatte kuunnella juttujani lasten ihottumista ja allergioista. Ja siskot, olette korvaamattomat. Ja ne uudet ystävät, lenkkikaverit ja uimamestarit. Hoitolapseni.

Luulette varmaan minun naukkailleen viiniä tämän kirjoituksen alle, mutta erehdytte peijakkaat. Jotenkin tämä hiljaisuus ja yksinäisyys vain saa miettimään elämää.

Tämä talo natisee. Se on kotoisa ääni. Tuuli humisee ulkona ja räntä ropisee ikkunoita vasten. Kai elämä kantaa vastakin.