Minusta on tullut puuverstasleski, kun mieheni viettää illat sahailemassa vaneria radion tahtiin. Hän on niin onnellinen saadessaan puuhata juttujaan, ettei malta tulla nukkumaankaan. Asia ei ole haitannut, olen itsekin keksinyt iltapuhteita. Ja sahanpurun tuoksuinen mies on mukava asia.
Täällä asuessa on keksinyt enemmän puuhattavaa. Ehkä en ole yhtä väsynyt, tai ehkä se on tämä elämänmuutos. On hurjan mukavaa tarttua haravaan ja kuopsutella maata, virkkailla leikkiruokia ja piirtää taas luonnoslehtiöön. Tuntuu vain kynä vähän kankealta tällä hetkellä.
Kävimme vanhalla kodilla hakemassa pihaan jääneet hiekkalelut. En ole varma miten hyvin lapset muistivat kodin. Elsi juoksi kyllä pihalla heti keinuille ja puhui "vanhasta kodista" jälkikäteen. Emil ei tainnut tietää lainkaan mistä paikasta oli kyse.
On toisaalta mukavaa huomata, että lapset ovat jo juurtuneet tänne hyvin. Toisaalta taas vanhakin koti oli minulle rakas, ja tuntuu haikealta kun sen on jäänyt niin taa. Täällä on ihanaa, mutta niin oli sielläkin. Lapsille tämä tulee olemaan ainut koti jonka muistavat.
Tämä koti täytyy jotenkin lunastaa omaksi. Kulkea ovenkarmien alta ja narisuttaa porrasaskelmia. Sisätila tuntuukin jo aika tutulta, mutta uloskatsoessa on kuin olisi kylässä miehen vanhemmilla. Pihakin täytyy tehdä tutuksi: mullat kuopsutella, nurkat nuuhkia, kukat kastella ja ruohon tuoksussa nukahtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti