Kirkas aamu.

Tämä viikko oli sitten viimeinen harjoitteluviikko. Tuntui lopulta taas haikealta jättää ne muksut taa, ja ne aikuisetkin, jotka alkoivat jo tuntua tutuilta. Kuukausi on aika pieni aika olla päiväkodissa, siinä alkaa vasta saada kunnon kontaktia lapsiin, eikä edes kaikkiin. Tuollakin oli muutama niin kova luu, että tuntuivat yhäkin vierailta. Lapset lauloi mulle laulun, ja olisin itkenyt, jos ei yksi lapsista olis alkanut häslätä jotain ja se katkaisi haikeuden hetkeksi.

Sain huutonetistä voittamani vauvanvaatteet, ja ne oli kyllä mahtavat.  Katteltiin niitä miehen kanssa, ja kyllä ihmeteltiin miten voikaan olla, että meillä kohta joku niitä käyttää! Vaikea sitä on vieläkin uskoa, tai tajuta miten voi olla että ME voitaisiin saada OIKEASTI se lapsi maailmaan asti. 

Mistä puheen ollen, olin äidin luona käymässä. Se ahisti, koska äiti alkoi puhua kaikkea ikävää näin:

Äiti: Pitkä on vielä tie teillä, eipä vielä yhtään tiedä kuinka käy!

Minä: Mutta onhan meillä jo hyvät onnistumisprosentit, 96%.

Äiti: Joo, mutta kun miettii, että 4 sadasta EI onnistu, niin tuntuu jo kummasti todennäköisemmältä! Ja entä sitten kaikki ne, jotka synnytyksessä saa komplikaatioita!

Huoh.. En tahtois yhtään nyt mitään ahistuksen lisäämistä. Mutta minkäs teet. Mun äitee on semmoinen, että se tykkää jotenkin ihmetellä elämän hankaluuksia, ja sen mielestä aina vaikeuksista puhuminen etukäteen on hyvästä. Mut ei se aina kyllä niin ole.

Maha on kasvanut todella, harjoittelussa yksi äiti kysyi oonko raskaana. :) Hauskaa. Tarkkasilmäinen äiti oli. Se kylläkin huojentui selvästi kun sanoin olevani, ei varmaan ollu ihan varma. 

Niin ja se doppleri ei oo vieläkään tullut! Roarg!