maanantai 4. tammikuuta 2010

Jälleen kerran, pohdintaa ja vähän paljastustakin.

Käytiin tänään Elsin kanssa tapaamassa ystäviäni, ja se oli tosi mukavaa. Elsi oli niin hyväntuulinen, jaksoi hienosti naureskella lähes koko reissun ajan. Lisäksi nukkui onneksi sen aikaa että ehdin syödä.
Nappailin muutaman kuvan blogin piristykseksi, tässä kuvassa on Elsin huoneen nurkka. Tuo mekko oli pakko laittaa seinälle, kun se on niin suloinen! Sen on antanut ystäväni, joka saikin kuulla odottavansa poikaa eikä tarvinnut akuutisti kirpparilta löytämäänsä ihanaa mekkoa. Verhon takana kurkkii muuten iso posliininukke, jonka sain äidiltä lahjaksi toissajouluna. Pistän sen kuvan myöhemmin.

Meillä on semmoinen satukirja kuin 365 godnatt sagor, ja tämä loru ja kuva on päivän 2.10. satu. Piirsin saman kuvan ja kirjoitin tuon lorun, kun se on Elsin synttäripäivä.

Olen empinyt kovasti sitä imetysasiaa. Se on niin tavattoman iso asia mulle, etten voi sitä oikein ymmärtääkään. Enkä osaa selittää miksi. En oikeastaan varsinkaan enää mieti niinkään paremmuus-huonommuus akselilla mitään, maidon laadun tai äitiyden suhteen kun Elsi on jo kuitenkin 3kk. Mutta ehkä se on eniten se meidän välinen erityistila, jonka katkeaminen minua harmittaa. Eihän se oikeasti varsin katkeaisi vaikka ruokkimisen laatu muuttuisi, mutta kuitenkin se tuntuu haikealta. Varmaan siksi kun olin niin ajatellut että se kestää 6kk, niin kolme tuntuu tosi lyhyeltä. Nyt yritän vielä herätellä tissejä niin, että pääsisin takaisin peliin. En kuitekaan Elsin kustannuksella, tahdon säilyttää hymyn tytön naamalla kun se on sinne kerran saatu.
Mietin kanssa semmoista, että varmaan lapseen vaikuttaa myös se miten vanhemmat hänet kokee. Oltiin miehen kanssa niin sitä mieltä, että Elsi on luonteeltaan kiukkuinen, vaikka raukka oli vain kevyessä nälässä.. Aika kurjaa. Vauva-ajasta jää kuitenkin niitä perheen tarinoita, "sinä olit semmoinen ja teit niin ja niin", enkä millään tahtoisi niiden sävyn olevan lähinnä negatiivinen. "sinä vain huusit ja huusit."


Tämä viimeinen kuva on nyt rehellinen. Mietin aika pitkään tahdonko pistää tänne kuvaa tästä runnellusta mahasta, mutta tuumin sitten että kyllä. Itseäni arvet eivät haittaa, mutta jäänyt löysyys kylläkin jonkin verran. Toki se varmasti siitä vielä muuttuu. Ajattelin vain, että ehkä joku sattuu tämän lukemaan ja katsomaan ja helpottuu. Ehkä ajattelee päässeensä itse pienemmillä arvilla, tai sitten miettii että onpas itselläkin samanlaiset. Aion jatkaa uimahallissa bikineiden käyttöä entiseen malliin, ja jotenkin tykkään näistä sota-arvista. Tosiaan ainoastaan tuon löysyyden koitan korjata pois.

Oma arki tuntuu niin tavalliselta jotenkin, etten oikein tiedä mistä kirjoittaa. Jos tätä nyt lukee joku, joka tahtoisi tietää jotain, niin saa ehdottaa aiheita. Olen meinannut kirjoitella kestovaipoista, urheilusta vauvan ehdoilla ja ehkä laittaa jotain perusruokia mitä tehään. Syödään pääsääntöisesti kala- ja kasvisruokia, ja nyt kun olen kotona niin paljon ehdin niihin enemmän paneutua.

Kiva tätä kirjoittaa, olen taas saanut jotenkin uutta puhtia koko touhuun! Huomenna neuvola.

1 kommentti:

  1. Minä luulen, että äitiyteen liittyvien traumojen määrä on jolain tapaa vakio. Jos imetys onnistuu, niin sitten sitä keksii surra jostain muusta. Esimerkiksi itse mietin sun juttuasi lukiessa, etten ole yhtään noin kauniisti ja monitahoisesti miettinyt suhdetta lapsiini vauvoina. Minä olen vaan tunkenut tissiä suuhun. Tai sitten tämä on taas osoitus siitä, että mulla on raivostuttava halu nähdä kurjimmissakin pilvissä kultareunat...

    Mahaasi on iskenyt sama tiikeri kuin omaani. Mulla muuttuivat ekan jälkeen vaaleiksi noin puolessa vuodessa, jatkokierroksilla eivät ole niin väriä ottaneetkaan eikä lisää ole tullut. Mutta pakko kertoa, että löysyys taitaa olla ikuinen vaiva, arpikudokselle ei paljoa ole tehtävissä...tai siis toki nahka on kasaan mennyt, mutta arvet jotenkin kasaantui pienemmälle alalle.

    miina

    VastaaPoista