Surua.

Oma äiti sanoi illalla, että suren imetystä niin paljon oikeastaan koska se on synnytyksen jälkeistä masennusta. Se oli minusta kukkua.

Mutta nyt kun en saa nukuttua ja päässä pyörii vain suru ja harmi, mietin oliko äiti oikeassa.

En ole muuten ollut mitenkään surullinen tai masentunut. Ainoastaan ajatukset imetyksen lopettamisesta ovat tuntuneet tosi pahalta sydänalassa, ja saavat nyt aikaan itkukohtauksia. En kylläkään osaa mitenkään selittää miksi on niin. Luulen, että tämä on jotenkin lapsesta luopumista. Samaa haikeutta koin synnytyksen jälkeen, kun lapsi ei enää ollutkaan mahassa. Tokihan halusin sen sieltä ulos, mutta siltikään en.. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan. Sama asia on nyt kyseessä, että haluanhan minä että elämä muuttuu ja lapsi kasvaa ja irtoaa minusta, mutta silti pysähtyisin mielellään tähän.

Varmaan imetys oli asia, jonka olin ajatellut loppuvan vielä paljon myöhemmin. Siksi nyt tuntuu niin pahalta päästää irti. Täytyisi silti katsoa hyviä puolia: varmuutta siitä, että lapsi saa tarpeeksi ruokaa. Isän uutta osallistumistapaa. Ehjempiä öitä. Vapaampaa julkista ruokkimista. Juuri niitä mekkoja ja alusvaatteita.

Voisin miettiä tulevaisuutta, sitä kuinka Elsi kasvaa ja kietoo sitten kädet kaulaani. Yhteisiä iloisia aamuja, kun tyttö herää taas nauraen. Pieniä lapsen vaatteita, opittuja asioita, leikittyjä leikkejä. Puistoretkiä. Ihmetyksen aiheita.

Mutta rehellisesti sanottuna tällä hetkellä pystyn juuri noita miettiessä olemaan hyvällä ja positiivisella mielellä, mutta heti jos mieleen käy taas imetys, alkaa sydäntä kiristää ja silmiä kirveltää. Tässä on varmaan jotain tosi syvää biologista takana, ei tämä muuten olisi niin vaikeaa. Lapsella ei ole mitään hätää, eikä minullakaan.

Ehkä minä riisun nämä rintoja lämmittämässä ja herumista edistämässä olevat kaulahuivit ympäriltä.. kohta.

Samoista asioista on joo kyse kuin raskauden loppumisessakin. Silloin jollain lailla tuntui haikealta, että ei enää ole se raskaana oleva, odottava äiti, mutta sai kuitenkin palkaksi sen ihanaakin ihanamman vauvan. Nyt tuntuu haikealta, ettei enää ole se imettävä äiti. Nyt vaan ei saa mitään palkkaa korvaukseksi.. mutta kai tämäkin haikeus laantuu niinkuin se raskauden kaipuukin teki. En todellakaan enää kaipaa jättimahaa, no paitsi sitten kun sisaruksen aika on. Mutta en siis sillälailla kuin synnytyksen jälkeen. Ehkä ajattelen kohta, että en enää kaipaa imettämistä ja sen tuomaa epävarmuutta ja jatkuvaa hankaluutta. Ehkä ajattelin kohta, että onpa ihanaa kun tietää miten paljon lapsi on syönyt ja ettei se ole nälkäinen. Ehkä Elsi on sitten se pikkuinen päivänpaiste.

Nyt lähden nukkumaan, kello on kymmentä yli neljä ja olen kukkunut pari tuntia. Ei mitään järkeä, niinkuin en muka saisi valvoa muutenkin paljon.. Rakastan sitä pientä tuhisijaa tosi kovaa. Äh taas alan pillittää.