perjantai 26. marraskuuta 2010

Kotielämää.

Olen syönyt kuin hevonen ja kaikkien tuomia herkkuja. Yöllä heräsin vatsan kurnimiseen! Oikeasti, en ole varmasti koko raskauden aikana ollut nälkäinen, vaikka söinkin niin vähän. Nyt sitten maha kurnii koko ajan ja myös janottaa.

Yöllä mittasin kerran Launon verensokerit, kun en osannut rauhoittua nukkumaan: Launo siis ei syönyt koko yötä! Varmasti sairas merkki, heh. Eihän niissä mitään vikaa ollut, taisi vain olla kylläinen jo valmiiksi.

Elsi on ollut vähän kärttyinen ja hämmentynyt tänään. Silittelee kuitenkin minua koko ajan, tulee halaamaan jalkoja ja silittää niitä. Oli niin älytön ikävä Elsiä sairaalassa ollessa, että tekisi itsekin mieli vain istua tyttö sylissä ja ihmetellä miten kaunis ja ihana lapsi hän onkaan. Samoja tunteita on kyllä Launoa kohtaan, häntäkin voisin tuijotella tunnista toiseen. Mikä lykky, että juuri meille tuli ne maailman parhaat lapset.

Miehellä on yhä se tulehdus jaloissa, toivottavasti eivät määrää häntä ihan vuodelepoon. Se olisi aika raskasta muulle perheelle. Maanantaina sitä tutkitaan taas.

Ai niin ja syntymäpäivän aamukahvilla sain miehen ja Elsin tekemiä omena-kardemummamuffinsseja, lahjaksi sain toivomiani pieniä asioita: hiuslakkaa (jää aina ostamatta!) ja vesipullon. Siis semmoisen urheilujuomapullon, jota voi pitää sohvassa ja juoda aina imettäessä siitä. Hyviä lahjoja, aivan yllätyksiä! Miten osasivatkaan. :)

En ole itkeskellyt yhtä paljon kuin Elsin synnytyksen jälkeen, mutta rakkautta maailmaa kohtaan riittää. Nyt kuului tissihuuto, pitää mennä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti