Herne ja minä.

Olen miettinyt hyvää maha-nimeä sille pienelle. Viimekerralla kutsuin pientä Viivaksi. Tykkäsin siitä, se on minusta vitsikäs. Nyt ensin kutsuin pientä tyyppiä pavuksi, mutten jotenkaan kuitenkaan innostunut siitä, ei tunnu pavulta. Mutta nyt keksin herneen, ja löysin tuon hienon kuvankin. Se minusta kertoo kaiken. :)

Eipä tässä huoli lopu, odottamisessa. Tuntuu kyllä ihan samalta. Vihloo alavatsaa, välillä kolottaa selkää. Rinnat eivät ole kipeät, nännit vähän. Tulin kotiin ja mittasin lämmöt (tiedän ettei pitäisi, mutta tahdoin silti) ja ne oli taas 37,4, eli joku notkahdus oli eilen, mutta nyt taas sitä samaa mitä aikaisemmin.

Tosiaan koulussa ruokalassa iski ihan kaamea kuvo. Oltiin syöty leipää tunti sitten, ja sitten koitin miettiä mikä suoka sopisi. Kaikki haisi ihan kammottavalle, ei tuntunut mikään hyvältä. Otin ihan tavallisen annoksen kuitenkin ruokaa, mutten pystynyt syömään sitä. Jännitys varmaan lisäsi tunnetta, koska sitten heti ruuan jälkeen piti soittaa se tulos. Kuitenkin lähdin ruokalasta jotain kymmentä vaille kaksi, ja menin yhteen opiskelijatilaan oottelemaan että kello tulee kaksi. Siellä on aina tyhjää, niin sain olla rauhassa. Oli ihan kammottava kuvotus, mietin että pitäisikö yrjötä. 

En tiedä miten on, tuliko huono olo siitä soittamisesta ja jännityksestä vai raskaudesta. Kuvotus jatkui soiton jälkeen vielä aika kauan, bussissa kotimatkalla oli myös hankalaa. 

Hajut on muutenkin herkässä, tuntuu, että koko ajan haisee joltain. Meidän jääkaappi haisee ihan kammottavalle! Tai siis sille tavalliselle, mutta silti kammottavalle. 

Voi, ihanaa, ettei herneenverso tipahtanutkaan ulos. Kasva pieni ihmisen alku, niin pidän sinusta huolen. Koitan huolehtia siitä, että saat kaiken tarvitsemasi siellä mahassa. Koitan liikkua ja nukkua ja syödä hyvin. Rakenna sinä vain itseäsi. Rakastan sinua nyt jo.