Kolme viikkoa sitten tähän aikaan olin synnyttämässä.
Elsille on nyt syötetty Rela-tippoja sekä Disflatylia päivittäin. En tiedä onko niistä ollut apua vai onko Elsi muuten vain ollut vähemmän itkuisa, mutta aion niitä syöttää kuitenkin vast edeskin. Voi nimittäin olla myös, että olen itse oppinut viihdyttämään Elsiä paremmin: meillä lauletaan (erityisen kauniisti ja puhtaasti, thottakhai!! Olemmehan khulttuurikhoti koska meillä on piano) lauluja varpaista ja polvista, Elsitaikinan leipomisesta ja syömisestä, jumppaliikkeistä ja vaipanvaihdosta. Siis käytännössä ihan mistä mieleen sattuu pälkähtämään. Elsiä huvittaa varsin paljon esimerkiksi käsijumppa, jossa käsistä otetaan kiinni ja ne viedään ylös ja alas ja sivulle ja mahalle ja koukkuun ja suoraksi ja kaikesta tästä lauleskellaan. Sitä tyttö kuuntelee tiiviisti.
Tuntuu muutenkin, että olen ehkä vähän jo tottunut tähän äitiyteen. En varmana paljon vielä, mutta vähän. Yksinäiseltä tämä nyt tuntuu, kun ei ole äitikavereita varsinkaan lähellä. Mutta kuitenkin jo helpommalta ja luonnollisemmalta kuin aluksi.
Mies on haalinut itselleen tosi paljon tekemistä nyt. Olin jo vähän peloissani, että eikö se tahdo meidän kanssa ollakaan, ja olin tänään valmistautunut ottamaan huolen esille. Mutta eipä tarvinnutkaan, kun mies itse rupesi siitä puhumaan, että vielä ensi viikolla on kiireistä ja sitten ei enää. Helpottipa, ja olin taas ihan rakkaudessa tuohon partaiseen mieheen, ei se olekaan meitä hyljännyt. :D En siis tosissani sitä pelännytkään, mutta mietin tajuaako mies miten paljon minä teen lapsen suhteen ja miten paljon hän on poissa ja miten yksin olen päivät. Tai en tietenkään yksin kun vauvan kanssa, mutta en oikein saa juttuseuraa.
Se oli isoin pelkoni vauva-aikaa ajatellessa etukäteen: yksinäisyys. Ei niinkään väsymys eikä vastuu, mutta yksinäisyys. Kun kavereilla on työt ja koulut ja omat elämät, ja minulla on vauva joka sitoo minut kotiin ja jonka ehdoilla teen kaiken. Joka ei vielä puhu, ja vaatii paljon rutiineja ja tarvikkeita. Ei silti, en vaihtaisi tätä. Mutta toivoisin saavani pian jonkun äitikaverin tästä läheltä, jonkun jonka kanssa kahvitella ja kävellä vaunujen kanssa.
En kuitenkaan ole mikään superäiti tupperwarekutsuineen ja pullantuoksuineen, eli sen äitikaverin pitäisi silti olla jotenkin elämänmakuinen ja reilu tyyppi, ei mitenkään pingottaja. Ehkä alan käydä siellä vauva-aamuissa leikkipuistolla, jospa sieltä löytyisi joku. Riittääköhän kahden ihmisen yhdistäväksi tekijäksi pelkkä äitiys?
Tutun kuuloisia ajatuksia esikoisen vauva-ajalta. Sanoisin, että äitiys yhdistää jo aika paljon, ja samanikäiset lapset tosi paljon. Minun piti samoin kuin sinunkin nyt, luoda uusi sosiaalinen verkosto kotiäitiyden myötä. Vauvan kanssa kannattaa lähteä sinne missä on muitakin äitejä vauvoineen. Tosi hyvältä kuulostaa tuo puiston vauva-aamu, en ole sellaisesta ennen kuullutkaan! Sitten on paljon kaikenlaisia kerhoja, kuten nyt esimerkiksi MLL ja seurakunnat. Siellä saa ainakin juttuseuraa ja jossain vaiheessa juttuseura saattaa muodostua ystävyydeksi.
VastaaPoistaJa kun vauvan ensimmäinen vuosi on hurahtanut, alkaakin puistoelämä. Puistossa on tosi helppo tutustua muiden lasten vanhempiin.
Maarit
Todella tutun kuuloisia ajatuksia tuosta yksinäisyydestä. Kannattaa ilman muuta kokeilla erilaisia järjestettyjä vauva-juttuja mitä lähiseudultasi löytyy ja valita niistä sitten se teille mieluisin ja sopivin missä alkaa säännöllisemmin käymään. Rohkeasti vaan mukaan, aivan varmasti moni muukin tuore äiti painiskelee noiden samojen mietteiden parissa. Ja juu, kyllä tuo äitiys ja elämäntilanne yhdistää. Ja vaikka et loppuelämäksesi uutta sydänystävää saisikaan niin uskon, että mukavaa juttuseuraa ja vertaistukea ainakin on hyvinkin mahdollista kerhoista yms. löytää. Itse sain muutaman hyvän äitikaverin käydessäni esikoisen kanssa muutama vuosi sitten äiti-vauva-jumpassa. Näiden neljän äidin kanssa tavattiin vuoroviikoin jonkun kotona, laitettiin ruokaa, kahviteltiin jne. Tuo treffipäivä oli kyllä aina se viikon odotetuin arkipäivä. Yhteydenpito on vähentynyt töiden aloittamisten myötä, mutta kuulumisia vaihdetaan kuitenkin aina silloin tällöin.
VastaaPoista