lauantai 10. lokakuuta 2009

Synnytyksestä tunnelmoimista.



Elsi nukkuu nyt miehen sylissä.

Viime torstaina olin siellä kurssilla (vai hetkinen, sai taitaa olla jo toissatorstai..) ja sen jälkeen jäin äidin kanssa supistuksia laskemaan. Juteltiin niitä näitä ja laskettiin väliä, äiti teki hommiaan siinä koneella. Juteltiin äidin synnytyksistä ja vauvanhoidosta ja maailmasta ja sisaruksistani ja kaikesta. Äiti pyysi isän hakemaan meidät heille, että voisin siellä odotella ja katsoa miten tilanne etenee. Isä tuli, ja heidän kotonaan isä laittoi ruokaa meille kaikille. Minä makasin isän lepotuolissa ja äiti kirjasi aina ylös supistukset. Katsoimme telkkaria, joimme kahvia.  Supistukset tulivat kovempaa, ja äiti sanoi "kyllä se nyt Maija on niin, että sinä synnytät." 

Isä ja äiti ajoivat minut kotiin, olin soittanut miehelle että lähde tulemaan. Koska hän ei vielä ollut ehtinyt kotiin, tulivat äiti ja isä vielä hetkeksi meille ettei minun tarvitsisi olla yksin. Pian mies tuli, ja soitin sairaalaan että olemme tulossa. Lähtiessä äiti vielä halasi minua, ja sanoi etä esikoista kätilöopistolla synnyttäessä hän oli lähtenyt sairaalaan näin illalla, ja aamulla neljältä lapsi oli syntynyt, että ehkä meillä menee samalla tavalla. 
Puoli tuntia tuosta aikataulusta meidän aikataulumme heitti. 

Olen monena päivänä miettinyt miten kamalan kauniisti Elsi lähti syntymään. Miten lämmin muisto siitä jäi. Minun oma äiti, saattamassa minua äidiksi.Vielä jotenkin se että Elsi oli tyttö kruunasi kaiken, jotenkin niin kamalan kaunis tapahtuma. 

Vitsi miten herkkä ja tunteellinen olen  ollut viimeaikoina. En tiedä mitä toivon sen suhteen: toisaalta olisi kiva pystyä tekemään asioita ilman itkunpyrähdyksiä tai sitä että lähes itkisi vaikkei itkisikään. Toisaalta taas nyt näkee maailman niin tosi erityisellä tavalla, ja isot tunteet on niin.. no kauniit, ettei niistäkään tahtoisi päästää irti. Harvoin elämässä on tilanteita, joissa elää samalla tapaa NYT. 

Mutta kaipaan raskauttakin. Siitäkin äiti puhui, tosin joskus alkuraskauden aikaan, että lapsen synnyttyä tuntuu kuin jotain tosi tärkeää olisi irroitettu sielusta. En ajatellut sitä tässä välissä, mutta nyt muistin sen, ja siltä tosiaan tuntuu. Mutta puhuttiin miehen kanssa, että joku kerta hankitaan mulle se maha takaisin, ja silloin se on toisella tapaa tärkeää kun saadaan sitten kertoa Elsille tulevasta pienestä sisaresta. Jotenkin tässä tajuaa miten aika kuluu, näkee niinkuin maailmaa eteenpäin ja taaksepäin. Takana on oma elämä ilman lasta, ja odotusaika. Edessä on Elsin elämä, ja me sitä tukemassa, ja oma elämä äitinä. Sama elämä, mutta erilainen. Tämä on haarakohta. 

No, nyt pitää lakata tämä tunnelmointi ja palata taas maanpinnalle ja syödä ennen Elsin heräämistä. 

3 kommenttia:

  1. Kirjoitit niin hyvin tuosta raskauden kaipuusta ja siitä kuinka se tuntuu siltä kuin sydämestä olisi otettu pala pois. Juuri tuolta minustakin on tuntunut synnytysten jälkeen, mutta tuntuu kuin kukaan ei olisi minua ymmärtänyt. Ehkä en ole osannut sitä noin hyvin selittää.

    Ja tuo itkuherkkyys on myös niin tuttua. Olihan se ihanaa tuntea kaikki positiivisetkin tunteet niin voimakkaina, mutta minusta samalla myös ihan kamalan raskasta. Onneksi itkuherkkyys kuitenkin helpotti pikku hiljaa (muistaakseni parin viikon jälkeen molempien synnytysteni jälkeen) ja jossain kohtaa vain taas tunsin itseni normaaliksi ja entisekski. Tai täysin entiselleen sitä ei palaa, jonkinlainen herkkyys jää äidiksi syntymisen myötä.

    Monelle miehelle on varmaan vaikea paikka tuo ettei kelpaa tai pysty mitään tekemään silloin kun vauva kaipaa rintaa. Ja myöhemmin se, kun vauva oikeasti kaipaa äitiä, muutenkin kun vain rintoja. Helpoimmalla kuitenkin pääsee kun vain hyväksyy sen faktan, että muutama ensimmäinen vuosi mennään näin, että äiti on ykkönen ja sitten isä tuleee koko ajan tärkeämmäksi. Ja tulee tosiaan vaiheita kun äiti ei kelpaa ja vain isä kelpaa. Vauva luo symbioosin vain yhteen ihmiseen ja yleensä se on äiti. Isäkin on tietysti tärkeä vauvan elämässä, mutta ei voi korvata äitiä. Suosittelen lämpimästi sen kantoliinan hankintaa! Sen avulla isäkin voi saada vauvan rauhoittumaan ja kokea läheisyyttä (plus kaikki muut kantoliinan edut, itse en ymmärrä miten joku pärjää ilman liinaa). Ja lisäksi suosittelen vielä lukemaan kirjan William & Martha Sears: Kiintymysvanhemmuuden kirja, onnellisen vauvan hoito-opas.

    Maarit

    VastaaPoista
  2. Todellakin, jotain on otettu pois! Hyvällä tapaa kyllä, mutta sitä ei enää ole täysi ilman sitä pientä ihanuutta. Vasta nyt sitä osaa ymmärtää, mitä ihanaa siitä odotuksesta sai palkinnoksi ja ehkä sitä joutuu vielä ainakin kerran voimaan pahoin puoli vuotta tuollaisen palkinnon vuoks...! :D

    VastaaPoista
  3. Kantoliina on. :) Pistin miehen sen hankkimaan tuossa pari päivää sitten. Perjantaina taisi olla. Olen vähän harjoitellut sen käyttöä, vielä Elsi protestoi sinne laittamista mutta on pariin otteeseen nukahtanut saman tien kun asento on kohdillaan.

    Täytyy vielä harjoitella, Esimerkiksi imettäminen liinassa on minusta hankalaa, mutta se olisi hyvä oppia koska julkisilla paikoilla liina olisi tosi hyvä suoja, ei kukaan juur edes huomaisi imettämistä.

    VastaaPoista