Elsi on nukkunut nyt melkein koko päivän! Viime yö meni katkonaisesti, kai hän on sitten väsynyt. Niin olin minäkin aamulla, voi pyhä jysäys. Mutta kahvin voimalla ja pienen hetken itseäni siinä keräiltyäni jaksoi taas ihan normaaliin malliin. Tosin tänään ollaan oltu vaan sisällä, ei olla edes ulos lähdetty vielä ollenkaan. Elsi kun heräsi kahdeksalta, ja oli puoli kymmeneltä jo ihan valmis takaisin unille. Pistin sitten tytön parvekkeelle, jossa nukkui noin yhteentoista, heräsi vähän syömään ja jatkoi unia kahteentoista, söi taas ja oli hereillä vajaan tunnin, ja nyt nukkuu taas täyttä häkää. Nukkukoon, kun on muuten niin väsynyt pieni kitisijä hän.
Mies on lähiaikoina aika kiireinen. Hänellä on paljon harrastuksia ja töitä, ja ne vie aika ison osan hänen ajastaan. Ei se haittaa sinänsä minua, hyvä kun pääsee puuhaamaan. Toki aika vähän aikaa hän ehtii tytärtään päivässä nyt näkemään. Mutta itse aikansa asettaa miten asettaa. Ehkä hän tarvitsee pehmeää laskua isyyteen. Kovasti hän kyselee harmittaako minua jos hän nyt menee sinne ja sinne. Ei harmita, olen vaan vähän yksinäinen täällä kotona. Elsin kanssa ei vielä viitsi juuri lähteä mihinkään kauas, lyhyitä vaunulenkkejä ja kauppareissuja voi tehdä, mutta pitkemmät matkat sekoittaa päivän (ja yön) kun tyttö nukkuu rattaissa vaikka maailman tappiin kunhan ne vaan liikkuvat. Ei silti, viihdyn kyllä kotona ja mielellään itsekin tavallaan totuttautuu tähän äiti-puuhaan rauhassa. Mutta olisihan se kiva tehdä niin jonkun kanssa. Harmi kun isyysvapaa on niin lyhyt. ONneksi se on ensi vuonna jo pidempi.
Pitkä lapsen kaipuu ja keskenmeno kaikuvat vielä unissa. Nään liki joka yö unia, joissa Elsi ei syntynytkään, tai saattoi jotenkin syntyä mutta silti mennä kesken. En ihan ymmärrä, mutta kuitenkin. Siis että saatan muistaa Elsin kasvot ja äänen ja miltä tuntuu pitää Elsiä sylissä, mutta silti raskaus on niinkuin mennyt kesken. Tai sitten muistan sen valtavan loppuaikojen mahan. On ihana herätä niistä unista ja huomata ettei se olekaan totta.
Reilun kuukauden päästä täytän itse 27 vuotta. Olen sanonut miehelle, että aion jollain lailla juhlia synttäreitä, mutten välttämättä vielä kuukauden päästä jos tuntuu ettei me Elsin kanssa olla valmiita eroamaan vielä illaksi. Mutta joku kerta. Ehkä ensivuonna. Tuntuu samalla aikaa ihanalta ja kammottavalta ajatella jättävänsä tuon lapsen edes pariksi tunniksi. Kävin yhden kerran kaupassa ilman Elsiä, sekin teki pahaa.
Ai niin, siitäpä muistinkin viimeöisen unen: Olin ilmoittautunut kurssille ystäväni kanssa (jonka kanssa kesällä kävin kurssia myös). Opiskelimme klassisen musiikin historiaa (niinkuin aina!! :D ) ja kurssi oli aina keskiviikkoisin aamupäivällä ja iltapäivällä toiseen kertaan. Nyt oli iltapäivätuntien aika, ja pistin Elsin nukkumaan ja lähdin kurssille, mietin että mies tulee varmasti kohta töistä kotiin. Olin bussissa, kun yhtäkkiä tajusin ettei niin voi tehdä, eihän vauvaa voi jättää yksin kotiin! Tuli kamala paniikki, hyppäsin ulos bussista ja otin toisen kotiinpäin. Mietin, että tuskin mitään on ehtinyt tapahtua, mutta voi miten Elsi varmaan itkee! Oli kauhea syyllisyys. Tajusin, etten voi käydä sitä kurssia, jos en voi ottaa Elsiä sinne mukaan. Soitin kurssikaverille, joka oli tosi pettynyt.
Tuumin herätessä, että on tässä niin isosta vastuusta kyse, ja niin uusista asioista ylipäänsä, ettei ihme jos unissa unohtaa oikeat toimintatavat. Raskaana ollessa näin usein vähän samankaltaisia unia, joissa ensin olin saanut lapsen, sitten uni jatkui jotenkin toisenlaisena ja yhtäkkiä kesken kaiken muistin "ai niin, se lapsi!" ja hädissäni etsin sitä. Eipä sitä oikeasti tuota lasta unohda, mutta unissa saattaa palata tavallaan takaisin lasta edeltävään aikaan kun se on niin tuttua ja tämä niin uutta. Samaan tapaan kuin melkein kaikki uneni tapahtumapaikat ovat lapsuudenkotini.
Nyt pitäisi ehkä vähän siivota kun kerran tyttö nukkuu. mutta taidan silti vielä hetken vetää lonkkaa, kun tyttö nukkuu. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti