Taas hereillä, yöllä.

Heräsin tuossa, enkä sitten nukahtanut enää. Näin unta, jossa olin jäällä hiihtämässä isän veljen ja jonkun muun kanssa. Minulla ei ollut pipoa, eikä hanskojakaan, mutta oli lippis ja toppatakissa huppu. Nolotti ettei ollut hanskoja, olin kait hukannut ne. Jään läpi näkyi kiviä, ja isän veli sanoi minulle ja sille toiselle, että tuo on se Iso Kivi. ihmettelin, kun minusta sen piti olla toisessa kohtaa. ISän veli sanoi, että ehkä jotain muutakin kiveä on sanottu Isoksi Kiveksi, mutta tuo on oikeasti se isoin. Että jos isomman tahtoisi, se pitäisi ostaa. Mietin, että onpa hassua, ei ennen aikaan järven kiviä ostettu mistään. Se toinen, jonka kanssa oltiin olikin toiseksi vanhin siskoni. Olin osittain vedessä, ja mietin että nyt on varmaan kylmä. Sisko sanoi, että kyllä hän asuu mieluummin nykyajassa kuin pula-ajassa, että ostaa mieluummin perunat kaupasta ja kivet järveen. Mietin, että se on kyllä totta, varsinkin jos on monta lasta.

Heräsin ja kävin juomassa taas. Öisin on aina kova jano. Ja päivisinkin. Joitain supistuksia tuntuu, ja jomotuksia, mutta en varsin niihin herännyt, vaan muuten vain. Sitten mietin taas tuota isänsä näköistä lasta mahassa. Se on nyt hereillä ja venkoilee. Voi häntä. Nyt hän on vielä mahassa turvassa, ja kohta pitää tulla ulos. Veikkaisin ettei se ole hänestäkään kiva kokemus, jos se sitten minullekin on hankalaa.

Soitin eilen lääkärin jälkeen apelle. Olen hänelle sanonut, että nyt on tuntunut siltä kuin lapsi saattaisi syntyä pian. Ajattelin nyt soittaa, että voihan se vielä kestääkin vaikka viikkoja, ettei hän niin kovasti huolehtisi.

On se niin älyttömän kummallista, että mahassa on ihminen. Puolet minua ja puolet tuota nukkuvaa miestä. Ruttunaamaista unista miestä. Keskenmenon jälkeen yhtenä aamuna heräsin ennen miestä katselemaan hänen unisia kasvojaan. Silloin mietin haikeana ja täynnä rakkautta, että olisikohan lapsella ollut isänsä ruttuiset uniset kasvot. Tällä lapsella ehkä on.

Kun nyt näin tuon ihmisen mahasta tuommoiselta vilaukselta, tuli kaikki taas paljon todemmaksi. Tajusin, että oikeasti siellä on joku ihminen. Että sillä on ilmeet siellä, ja ne on osaksi minua ja osaksi isäänsä. Ja että se oikeasti sieltä kyllä syntyy. Tuli jotenkin rauhallinen olo, mikäs tässä odottaessa. Hän saa siellä mahassa olla juuri niin kauan kuin tahtoo, ja minä odottelen ja teen sen aikaa kaikenlaista. En ehkä niitä museoita, koska en aina jaksa kävellä. Jännää muuten, että toisina päivinä voin kävellä kilometrikaupalla, ja jonain toisena päivänä muutama sata metriä sattuu kamalasti. Mutta kaikkea muuta voin tehdä, ja heräillä yöllä ja viettää näitä pysähtyneitä rakkaushetkiä ja lukea tuota kirjaa ja olla. Ja nukkua sitten päivällä, jos en yöllä pysty.

Olen tosi herkkänä koko ajan. Eilenkin meinasin ehkä sataan kertaan alkaa itkemään, esimerkiksi kun olin niin onnellinen lukiessani yhtä alan lehteä, jossa sanottiin käymästäni sivuaineesta niin kauniita asioita. Hassua.

Mutta nyt alan lukemaan, kirjoitan tätä romaania taas uuestaan joku toinen yö.

37+3